Prime Life = Prime Results

Hyveet

 

 

    Onko ihmislapsi hyvä syntyessään maailmaan? Tai olisiko kysymys parempi kun sen esittää kuinka hyvä ihminen on syntyessään maailmaan? Olen miettinyt tätä jonkun verran ja tämä on osoittautunut hyväksi keskustelun aiheeksi valmennuksissa. Pohdinta vie useimmiten toteamaan, että ihminen joutuu valitsemaan hyvän.

Hyvä tai hyveet eivät tule automaattisesti. Jos ajattelee pientä lasta, on aika mielenkiintoista nähdä kuinka nopeasti hän alkaa suojella omia vähäisiä tavaroitaan muilta. Sitä omaa nukkea ei kovin mielellään anneta naapurin tytölle lainaksi, saati sitten omaksi. Onko tämä vanhemmilta opittua, kun se tapahtuu näin varhain? Epäilen.

    Ihmisessä on paikka hyveille hänen sisimmässään. Se on varmaankin Luojan sinne laittama. Haluamme tehdä hyvää, mutta vietit saavat meidät horjahtamaan. Meille on siis luontaista tehdä hyvää, mutta joudumme valitsemaan sen. Jos emme harrasta aktiivista valitsemista, ajaudumme viettien vankilaan, jossa aistit alkaavat ohjata. Hyvyydessä on valtava voima. Hyveiden tekeminen vaatii päätöstä tehdä hyvää. Eläimet elävät vaistojensa ja aistiensa varassa, mutta ihmiselle on annettu mahdollisuus valita. Tämä koskee myös hyveitä. Usko hyvään ja hyveet kulkevat käsi kädessä. Jos jaksamme uskoa hyvyyteen, syntyy pohjaa uskoa myös näkymättömään.

   Ihmisen elämän todellinen arvo on siinä, mitä hän muille merkitsee. Se on luonnon laki. Jos kuvittelen merkitseväni muille enemmän kuin todelliset hedelmäni kertovat, elän valheessa. Puu tunnetaan aina hedelmistään. Jos kuviteltu kasvuni ei näy muille, täytyy katsoa peiliin entistä tarkemmin. Mitä tehtävää varten olen maailmaan tullut? Olenko tullut saamaan vai antamaan? Miten voisin elää arvokasta elämää? Mitä arvokas elämä on?

   Arvokas elämä on toisen laittamista itsensä edelle. Se on elämän rakastamista siinä määrin, että saan suurimmat nautintoni kun huomaan muiden kasvavan minun oman kasvuni myötä. Rakkaus on jotain mitä tehdään. Se on verbi, ei suinkaan tunne. Kutsumme usein ihastumista rakastumiseksi, ja toki se usein rakkauden alkuvaihe onkin. Mutta rakkaus on jotain muuta kuin tunnetta. Se on suurempi kuin tunteet ja toimii tunteista huolimatta. Se on teko, joka on vapaasti valittavissa.

   Kun suhde elämään on kunnossa, valitsemme rakkauden. Rakkaus on se arvo, joka meistä näkyy elämämme kautta muille. Dostojevskin, jonka isä toimi köyhien lääkärinä, hautakivessä on teksti: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi”. Tuon suuren kirjailijan mielestä todellinen elämä on sitä, että ihminen antaessaan saa takaisin enemmän, jopa moninkertaisesesti. Tällainen antaminen edellyttää, että on ymmärtänyt rakkauden todellisen merkityksen.

   Fokusoimalla omaan napaansa ihmisellä on vaara jäädä yksin rationaalisen järkensä kanssa. Järkeä syvempi lähde on rakkaus. Vapauskin on vaillinaista, ilman rakkauden ulottuvuutta. Mitä enemmän ruokin ja annan tilaa toisen ihmisen henkiselle kasvulle, sen enemmän kasvan myös itse. Sadonkorjuun laki pätee tässäkin. Mitä kylvää, sitä niittää, vieläpä samalla mitalla.